Kävin eilen Valtimonteatterissa katsomassa teatteri Toivon esittämän Sari Peltoniemen romaaniin Hirvi perustuvan näytelmän. Kuten arvata saattaa, yksi päähenkilöistä oli kuin olikin Hirvi, joskaan ei sanan perinteisessä merkityksessä. Näytelmä kertoi prinsessasta, jonka kuningas lähetti metsään asumaan tiettyjen sattumusten jälkeen. Sopiva sekoitus satumaailmaa ja realismia ihmisen ahneesta luonteesta maustettuna hauskoilla hahmoilla ja osaavilla näyttelijöillä. Mieltä lämmitti myös muistot omista teineilyajoista ja muistelinkin kahlanneeni läpi Peltoniemen tunnetuimmat kirjat.
Näytelmä sai minut ajattelemaan omaa ehdottomuuttani tietyissä asioissa. Olen monella tapaa itsepäinen ja itsekeskeinenkin tyyppi. Arvostan muissa suoraselkäisyyttä ja "sanansa mittaisia" ihmisiä. Jos lupaan hoitaa jonkun asian, esimerkiksi vaikka kakun tai siivousoperaation, hoidan asiat varmasti. Suututtaa, kun huomaa ihmisten puhuvan ohi suunsa ja tekevänsä tyhjiä lupauksia, esimerkiksi muuttomiehiä ilmoittautuu aina viisinkertainen määrä siihen nähden kuinka moni sitten onkaan lauantaiaamuna kymmeneltä laatikoita kantamassa.
Hirvi palautti taas mieleen kuinka tärkeää ja olennaista onnistuneiden ihmissuhteiden kanssa onkaan antaa anteeksi pyytämättä, ja kuinka tärkeää on muistaa myös ne hyvät teot ja asiat joita ihmisuhteet pitävät sisällään. Varsinkin niinä hetkinä kun kuulet taas ne samat kootut selitykset, joita selittäjäkään ei edes itse usko.
Lisäksi näytelmä laittoi miettimään ihmisenä kasvamista ja sitä kuinka tärkeää kasvaa omaksi itsekseen, eikä sellaiseksi, joiden luulee muiden itsestään haluavan.
Hirven innoittamana täysillä taas kevättä kohti. Olen päättänyt ihmissuhteitteni lisäksi alkaa hoitaa paremmin blogiani ja jätän sitten televisionkatselun ja imuroinnin vähemmälle. Ikkunoita en aio pestä. Onko vapaaehtoisia siihen hommaan? Vastapalvelukseksi saa toivoa jotakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti