Etana, etana, näytäppä sarvesi - onko huomenna pouta?

Turhautuneet ihmiset ovat lähetelleet satoja valituksia Ilmatieteen laitokselle ja muille poutaa povaaville tahoille. Joku oli tyhmyyksissään jopa jättänyt Ruisrock lippunsa käyttämättä sääennusteen takia. Itselläni on tapana vilkaista sääennustetta kyllä päivittäin, mutta en villeimmissä unelmissakaan uskoisi sataprosenttisesti edes itse Pekka Poudan ennustamia säitä.

Nykyajan ihminen on uusavuton ja ilmeisesti myös tehty sokerista, jos pikkuinen (tai isompi) kesäsade saa jäämään sohvannurkkaan. Ei ole huonoa säätä - on huonoa pukeutumista. Talvellakin on hyvä valita vähän isompi käsilaukku, jonne mahtuu ylimääräinen paita paukkupakkasilla. Muutama vuosi sitten festareille valitsin kengät, joista vesi pääsee mukavasti valumaan ulos. Vedenpitävä, ohut takkikaan ei ollut haitaksi.

Jos sää ei miellytä, niin ei se meteorologin vika ole. Vaikka kehittyneen tekniikan avulla sään ennustaminen saattaa ajatuksena olla yksinkertaista, niin ikävä kyllä kaikki perustuu loppupeleissä todennäköisyyksiin. Eli totuuksia säästä ei pysty antamaan.

Sateenvarjot mukaan ja hymyä huulille! Ja vielä rakasta äitiäni lainaten: "Sen minkä kesä kastelee, sen kesä myös kuivaa. Jos ei tämä kesä niin sitten ensi kesä."

Dignitas - arvokas kuolema

Viime päivinä lehtien otsikoissa on pyörinyt aihe, joka on aikaisemmin ollut jonkin sortin tabu yhteiskunnassa. Ylettyykö ihmisen oikeus päättää omasta elämästään siihen asti, milloin on hyvä aika jättää maallinen maailma ja kuolla? Asiaa käsitteli myös MTV3.doc sarja Dignitas jaksossa. Katsoin dokumentin eilen. Myös kesätyöpestini kotihoidossa vanhustyön parissa on saanut minut pohtimaan asiaa.

Kuvittele, että olisit 90-vuotias. Elämässä takana avioliitto, hyvä työura, muutama lapsi ja maksettu asuntolaina ja ehkä vielä kiva kesäasunto maalla. 60-vuotiaana olet sairastunut reumaan, joka on pikkuhiljaa tuonut pysyvän kiputilan kehosi jokaiseen niveleen. Lisäksi sinulla on vaikkapa sydämen vajaatoimintaa ja astma. Kevättalvella olet kaatunut ja murtanut lonkkasi, joudut sairaalahoitoon moneksi kuukaudeksi. Sairaalassa kun lonkkasi kuvataan, lääkärit bongaavat rintasyövän sattumalta. Haluatko leikkauksen? Vai haluaisitko mielummin päättää kärsimyksesi sen sijaan, että kävisit läpi pahoinvointia ja kipua aiheuttavat sytostaattihoidot ja leikkauksen ja sen jälkeen pahimmassa tapauksessa asua kotonasi vielä viidestä kymmeneen vuotta kivuliaana ja väsyneenä?
Toim. Huom. Kuvailtu tapaus on tuulesta temmattu, työpaikallani ei ole kyseisiä sairauksia sairastavia vanhuksia! Tai saattaa olla että joillakin on samoja vaivoja, mutta ei yllä olevaa kombinaatiota.

Itse kannatan ihmisen oikeutta päättää oma elämänsä silloin, kun elämä alkaa tuntua liian raskaalta ja kivuliaalta. Jos ihmisellä on tarpeeksi vaivoja ja sairauksia, en näe mitään moraalista estettä sille, etteikö lääkäri voisi hoitaa ihmistä avustamalla rauhalliseen ja kivuttomaan kuolemaan. Ymmärrän tuon kuolevan ihmisen läheisiä. Ei ole helppo luopua rakastamastaan ihmisestä, mutta toivoisitko rakastamasi ihmisen kärsivän viimeiset päivänsä, kuukautensa tai jopa vuotensa sen takia, että sinun ei tulisi ikävä häntä?

Lääketiede on kehittynyt niin paljon, että luonnollista kuolemaa harvemmat saavat enää kohdata. Tottakai kehittynyt lääketiede on huippuasia silloin, kun parikymppinen moottoripyöräilijä kaatuu ja hänet pelastetaan verensiirtojen ja leikkausten avulla. Mutta oma mielipiteeni on se, ettei ihmiselämää kannata pidentää enää sen jälkeen, kun ihminen ei koe elämäänsä elämisen arvoiseksi.

Mediassa on puhuttu paljon siitä kuka saa määrittää sen, milloin elämä ei enää ole arvokasta. Onko se lääkäri, psykologi, läheiset vai kuka. Mielestäni hoitotahtoon voisi hyvin lisätä rivin siitä, että mikäli henkilö joutuu vegetatiiviseen tilaan tai neliraajahalvaantuu tai plakkarissa on kolme perussairautta, jotka heikentävät elämänlaatua huomattavasti, tulisi mielummin saattaa henkilö rauhalliseen kuolemaan vuosien kituuttamisen sijaan.

Toivon todella, että ennen kuin itse tulen vanhaksi, lainsäädäntöä muutettaisi ja ihmiset saisivat itse valita kuolinpäivänsä.

Laineet ne keinuttaa laivaa

Olin ystäväni kanssa kuluneen viikonlopun aikana Tukholman risteilyllä. Kaksi yötä laivassa ja aikaa Tukholman keskustassa oli noin kuusi tuntia.

Matkalla meri on tyyni ja alla jälkiruokapöydän parhaat palat! Vadelmamacaron, pannacotta, kuivattua mangoa, viikunatäytteisiä vuohenjuustopalloja ja suklaamousse. Kaverina cointreau jäämurskalla.

Olen pienestä asti reissannut Suomen ja Ruotsin väliä jopa useita kertoja vuodessa sukuloimassa. "Vanhemmalla" iällä olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten laivamatkustajissa on aina havaittavissa samat ihmisryhmät: muutamat mummelit huvimatkalla ja muutama lapsiperhe. Lisäksi lähes aina on jokin polttariserurue tai urheilutiimi. Eikä tietenkään pidä unohtaa sinkkumies ja -naislaumoja, jotka ehkä löytävätkin sen hetken huuman yökerhosta.

Olen ihmetellyt sitä miten humalaisen ihmisen päähän ei mahdu sana ei kiitos. Olin tosiaan reissussa naispuolisen ystäväni kanssa ja vaikka molemmilla koristi sormus (hämäykseksi) vasenta nimetöntä, ei humalainen mies älynnyt jättää meitä rauhaan ennen kuin kävelimme tylysti pois. Edes sanat "painu v****un siitä" eivät aina tehonneet. Voi sitä epätoivon määrää... Oletuksena ilmeisesti on se, että kaikki naiset jotka matkustavat ilman puolisoitaan, ovat vapaata riistaa.

Se mikä tapahtuu Ruotsinlaivalla, jää Ruotsinlaivalle, vai?

Tyylikästä(kö?)

Kävelin tänään kaupungilla ja totesin, ettei minusta tule muodikasta ihmistä. En edes parhaalla tahdollani kykene seuraamaan muodin uusimpia villityksiä tai saatika shoppaamaan siihen tahtiin, että saavuttaisin "muotitietoisen" arvonimen. Oma tyylini on aina ollut hillitty ja vähän sellainen, että no laitetaas päälle vähän sitä mitä kaapista löytyy ja vaatteita ostaessani harvoin mietin asukokonaisuuksia, vaan kokoan ne fiilispohjalta varttia ennen kuin pitäisi olla ovesta ulkona. Ehkä se seikka on osittain säästänyt minut niiltä "tyylimokilta" mitä kaupungilla kulkiessani näin:

- Neonvärit; joo, voivat toimia piristyksenä jossain asukokonaisuudessa, mutta neonoranssi läpinäkyvä harsopaita yhdistettynä neonpinkki-vihreään minihameeseen ja turkooseihin legginseihin ei vaan näytä kovinkaan harmoniselta. Sitäpaitsi kaikki vastaantulevat tietävät, että sinulla on rinnat ja käytät rintaliivejä, mielestäni kumpiakaan ei tarvitse esitellä.

- Pitsi; voi joo olla kiva juttu, mutta liikaa on liikaa. Minusta on hassua, jos joku haluaa verhota pikkuiset mustat alusvatteet mummon vanhaan pöytäliinaan.

- Liian pienet vaatteet. Istuvat vaatteet erikseen, mutta että liian pienet. Ps. Rintasi eivät näytä isommilta vaikka ne puristuisivatkin liian pienen paidan sisuksista ulos. Ja edelleen jokainen vastaantulija tietää, että sinulla on rinnat, vaikka ne olisikin peitetty vaatteilla. Kai sitä pitää jotain yllätyksiä jättää sinne makuuhuoneenkin puolelle?

- Farkkushortsit, minimalliset, taskut repsottaen "lahkeiden" reunoilta. Not cool in my opinion. 

Enkä tietenkään väitä, etteikö edellä mainituista vaatekappaleista voisi saada kelpoa asukokonaisuutta, mutta jotenkin ihmetyttää että käyttävätkö ihmiset oikeasti tietynlaisia vaatteita vain siksi että ne ovat niin sanotusti muotia? Ehkä en vain ymmärrä muotivillityksiä, kuten en ymmärrä sitäkään että miksi legginsejä käytetään housujen asemasta. 

Lisäksi bongasin keskustasta ihmisiä joilla ei ole mitään tajua joukkoliikennekäyttäytymisestä. Päästäkää ne lastenvaunut äiteineen ulos metrosta ennen kuin ryhdytte joukkoryntäykseen ja kilpailemaan istumapaikoista! Jooko? Noin niinkuin yleisesti ottaen ruuhkametroon/ratikkaan/bussiin mahtuu paljon näppärämmin uusia ihmisiä kun päästää edelliset matkustajat ensin ulos.